Mozartin Taikahuilu on satu – mutta myös draama ihmisen sisäisestä kamppailusta. Tässä kohtaavat yön tunteet ja päivän järki: kaksi voimaa, yhtä vahvoja mutta vastakkaisia.

Toisella puolella seisoo Yön kuningatar, joka hehkuu intohimoa, äidinrakkautta ja kostonhimoa. Hän on tunne silloin kun se rakastaa, vaatii ja suree. Hänen musiikkinsa leimahtaa – virtuoosinen ja villi.

Toisella puolella on Sarastro, pappien viisas johtaja. Hän edustaa rauhaa, viisautta ja sisäistä kuria. Hänen musiikkinsa on syvää ja vakaata – kuin itse maa puhuisi.

Heidän välissään ovat Tamino ja Pamina. He kantavat molempia maailmoja sisällään – halua ja kaipuuta, mutta myös etsintää kohti jotakin suurempaa. Koettelemukset opettavat heille, että tunne ilman viisautta voi olla vaarallista, ja järki ilman rakkautta kylmää.

Musiikki toimii sillanrakentajana näiden vastakohtien välillä. Kun huilu soi, villieläimet rauhoittuvat. Laulussa kohtaavat valo ja pimeys, sydän ja mieli – ei taistelussa, vaan sopusoinnussa.

Taikahuilu on enemmän kuin ooppera. Se osoittaa, että ihminen tulee eheäksi vasta, kun hän sovittaa yhteen ristiriitaisuutensa – musiikin, rakkauden ja ymmärryksen kautta.